Villipuutarhurin pihamaalla pysähtyy aika ja kiire loppuu. Siellä voi kurkistaa menneisyyteen, matkata meitä ennen eläneiden sukupolvien maailmaan ja nauttia kauneutta rakastavan kukkakauppiaan käden jäljestä.
Tarja Virmala
Lunastin reilu vuosi sitten yli sata vuotta vanhan mummolani. Esittelin kuvia kukkaostosten lomassa Arja Villille. Kerroin löytäneeni ikivanhan pöydän, jonka tarinaa en tiennyt. Se löytyi vintin perältä.
Pöydässä oli muhkeat jalat, irtonainen kansi, jossa oli laidat. Yksi pääty oli avoin. ”Ruumispöytä”, sanoi Arja. Hän tiesi tämänkin – totta kai: ennen vanhaan maalla ruumiit säilytettiin kotona kellarissa, aitassa tai riihessä.
Ruumispöytä johdatteli meidät vanhojen tavaroiden pariin, joita Arjan kauniissa pihapiirissä on paljon. Vanhat sukset nojaavat hirsiseinää vasten. Punaiset ovat äidin ja siniset isän. Molemmissa on rotanloukkusiteet. Seinää niiden vierellä koristavat havukranssit.
Hämärän hyssyä aitassa
Aitassa on ajan patinoimia pöytiä, penkkejä, työkaluja. Kaikilla niillä on tarina, joita Arja mielellään kertoo vieraille ja siirtää historiatietoa lapsenlapsilleen.
Painava rautakärkinen lapio on tehty aikana, jolloin rauta oli kallista ja niukasti saatavilla. Sitä riitti vain lapion kärkeen. Lapio painaa niin paljon, että ihan heiveröinen ihminen sitä ei heiluttele.
Arjan hirsiaitassa on tunnelma. Joulu on tullut vintiltä alas, ja kesä mennyt ylös. Kun aurinko taas paistaa ja kevät kertoo tulostaan, kesä muuttaa alas. Aitan hirret ovat Ikosen kaupan varastosta purettuja. Mitään vanhaa ja hyvää ei pidä heittää hukkaan vaan se täytyy käyttää uudelleen.
Vietämme aitassa hämärän hyssyä. Istumme ihan hiljaa ja annamme äänettömyyden hivellä älykännyköiden näännyttämiä aivojamme. Hiljaisuus ja pysähtyminen tekee ihmissielulle hyvää.
Katselemme verkkaan yli satavuotiaita lehtiä. Annamme ajatuksen edesmenneille sukupolville ja mietimme, miten erilaisessa maailmassa he elivätkään. Vartaassa katossa on kymmenkunta reikäleipää. Tuohikontti on täynnä lasten kirjeitä joulupukille.
Punaisia ruusuja sammaleessa
Arja on esteetikko ja rakastaa kauneutta. Ne ominaisuudet ovat johdattaneet hänet sitomaan kukkia ja tekemään toinen toistaan hienompia kukka-asetelmia.
Punaiset ruusut kukkivat kukkapuodin ovella kanervien, tonttujen ja sammaleen seurassa. Lämmin, keltainen valo pujottelee niiden välissä. Se muistuttaa meitä pakoon juosseesta auringosta ja antaa toivoa sen paluusta.
Tonttua ei saa herättää
Kyliltä kotiutunut tonttu on kellahtanut eteiseen sohvalle selälleen. Se on talon haltia. Tonttu suojelee kotia ja piharakennuksia sekä niiden kauniita aarteita. Hiivimme sen ohi hiljakseen. Tontut saattavat suuttua, jos ne herätetään kesken unien.
Joulu on kynnyksellä ja se näkyy myös täällä. Upeat amaryllikset odottavat pääsyä kotiin.
Amaryllis kasvoi rakkauden verestä
Ritarinkukallakin on tarinansa. Nuori paimennainen, Amaryllis, rakastui kauniiseen nuorukaiseen, Alteoon. Amaryllis pisti sydäntään nuolella 30 päivän ajan, ja hänen valuneesta verestään kasvoi kaunis kukka.
– Joulun aikaan lempikukkani on amaryllis. Kasvatin joskus Ragdoll-kissoja. Yhden pentueen pennut olivat Amaryllis, Annansilmä ja Ahkeraliisa, Arja kertoo.
Arja on Ahkera Liisa itsekin. Hän on pikkutytöstä lähtien rakastanut kukkia ja kouluttautui keski-iän takametreillä puutarhuriksi.
– En osaa nimetä lempikukkaani. Mieltymykset muuttuvat iän myötä. Ennen halusin sitoa vain ihanan hempeitä vaaleanpunaisia kimppuja. Nyt kovat oranssitkin ovat kivoja.
Jouluruusu kukkii lumen läpi
Pysähdymme vielä ulkona. Kääntelemme vetisessä viimassa vihreitä jouluruusun lehtiä. Niiden juuressa aivan maan rajassa ahavalta suojassa on paljon valkoisia nuppuja. Ne odottavat sitä päivää, kun aurinko sulattaa päällimmäiset lumet. Silloin nuput avautuvat kukkaan hangen keskellä.
– Nämä ovat ihania. Jos joulumyynnistä jää, tuon tänne lisää jouluruusuja, Arja sanoo.
Arja on laittanut Kiurun tilalta tuoduista joulukuusista pihan kulmaan pienen kuusikon. Vesipisarat viipyilevät niiden oksilla. Kuusten vierellä on penkki. Se odottaa pieniä pakkasia, kuivaa säätä ja istujaa, joka haluaa hengähtää hetken.
Blogi on osa valokuvaaja Kristiina Procope-Hietasen ja kirjoittaja Tarja Virmalan sarjaa, jossa he kiertävät yhdessä Kangasniemeä.
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.