Aika kulkee kuin siivillä Suurolan luontopolulla. Metsä on täynnä ihmeellisiä kiviä, kasveja, juurakoita, kun tarkentaa katseensa. Muhevassa metsässä on lämmin tunnelma. Kodassa tuoksuu savu ja mustat seinät luovat lämmintä tunnelmaa. Metsäkirkossa voi pysähtyä miettimään yksinkertaisuuden hienoutta.
Tarja Virmala
Kesä alkoi olla illansuussa, kun kuljimme Kristiinan kanssa Suurolan luontopolulle. Matka eteni verkkaisesti. Maasta piti kyykkiä tatit, kantarellit, rouskut, valmuskat. Niitä ohi mennyt kuuma ja sitten märkä kesä onkin suonut viljalti.
Lähdimme matkaan Ketunkolontien parkkipaikalta. Pysähdyimme matkalla sillalle katselemaan Leppäselälle päin ja muistimme, kuinka keväällä ihastelimme juuri palanneita lintuja. Vastahan se oli, kesä hurahti niin kuin aina.
Luontopolun alku on muhkeaa kuusivaltaista sekametsää. Jykeviä juurakoita, kaikkensa antaneita kasveja, jotka kaipaavat jo lepoon. Luopuvat väreistään, taipuvat rentoina maata vasten ja odottavat talviunen alkua.
Pysähdyimme lukemaan opastauluja ja tarkkailemaan puiden, kivien, kallioiden, heinien ja korsien yksityiskohtia.
Istahdimme metsäkirkon penkeille ja juomme loppukesän auringonpaisteessa kahvit. Katselin saarnastuolia, ristiä, alttaria. Muistin kullan, maalausten ja maallisten kalleuksien täyttämän Sikstiiniläiskappelin herättämän ahdistavan tunteen Vatikaanissa käydessäni. Se oli turhuuksien turhuus.
Metsäkirkossa ei ole mitään ylimääräistä. Luonnon keskellä on saarnastuoli, alttari ja yksinkertaiset penkit. Michel Angelon freskoina toimivat Luojan luoma taivas, puut ja luonto ympärillä. Muuta ei tarvita.
Jos olisin nuori ja menisin naimisiin, minut vihittäisiin metsäkirkossa kesäkuussa. Mustarastaat, peipposet ja kertut livertäisivät ympärillä ja pellon laidasta kantautuisi viimeisen kielon hento tuoksu. Aurinko paistaisi heleänä, koska valo olisi vielä tuoretta ja terävää. Aina voi haaveilla.
Kirkon takana on Pirunpelto. Pysyy siellä taustalla eikä levittäydy kirkon lattialle. Se on muinaista rantaa, jonne vesi on lajitellut kivikkoa. Kivet ovat sammaloituneet ja köllöttävät muhevan vihreinä metsän suojassa.
Polku kulkee kivien vierustaa. Metsä on hiljainen, jossain kurahtaa korppi ja kauempana pitävät meteliä närhet. Kun hienot laulajat ovat vaienneet, kuulostaa närhen rääkynäkin metsän ääneltä.
Katselemme lintutornista Leppäselälle, jossa on hiljaista. Puolenkymmentä houkutuslintua kelluu selällä, mutta ne eivät näytä kiinnostavan ketään. Kohta Leppäselkä täyttyy muuttajista, jotka matkaavat etelään. Lintujen lähtö on vaikuttavaa ja niiden paluu suorastaan pakahduttaa luontoa rakastavan ihmisen sydämen.
Käymme sisälle kotaan. Koiraa pimeä ja nokinen rakennus hirvittää, mutta sekin uskaltautuu lopulta sisälle. Kodassa on kodikasta. Penkeillä on kirjavia räsymattoja, tulisija tuoksuu poltetulle puulle.
Oikaisen itseni matolle. Uni tulisi pian, jos sen antaisi tulla. Voin vain kuvitella, millaista olisi uinua yö kodassa ympärillä vain metsän humina ja tulen haiku.
Kävelemme polkua pitkin Puulan rantaan. Matkalla täyttyy sienikori ja tuuli yltyy samaa tahtia. Vaahtopäät säntäävät pohjoisesta etelää päin. Ruovedenselkä velloo syyskesän tuulessa. Rannan nuoret koivut ja lepät liikkuvat suurin liikkein, ja meitä alkaa vähän hirvittää. Ettei vaan joku suuri puu kaatuisi.
Kun kuljemme polkua kauemman rannasta, tuuli jää taakse. Se humisee vain korkealla honkien ja kuusten latvuksissa ja rauhoittaa meitä. Maa on pehmeää kävellä. Naavat kasvavat puissa. On helppo hengittää.
Saavumme autolle ja katsomme kelloa. Mitä ihmettä! Kuljimme luontopolulla yli kolme tuntia – aivan huomaamatta. Aika suorastaa kiisi eteenpäin metsän ihmeitä katsellessa. Paholainen piileksii yksityiskohdissa – ja niin myös kauneus.
Suurolan luontopolku
Luontopolku ja lintutorni sijaitsevat vain 4 km:n etäisyydellä Kangasniemen keskustasta Hokan suuntaan.
Blogi on osa sarjaa, jossa valokuvaaja Kristiina Procope-Hietanen ja kirjoittaja Tarja Virmala kiertävät yhdessä Kangasniemen nähtävyyksiä.
Tarja Virmala 
Kristiina Procope-Hietanen