Kun marras meinaa viedä voiton, pitää kehittää jotain virkistävää tekemistä. Mikäpä olisi hauskempaa kuin leipoa yhdessä karjalanpiirakoita. Lähtöviivalla jokaisella oli oma mallinsa, mutta varsin pian pellille syntyi meidän porukan näköisiä, tasalaatuisia piirakoita.
Tarja Virmala
Kello on kymmenen. Taivas roikkuu alhaalla, kaikkialla on harmaata. Maasta tuoksuu mätänevän marraksen haju. Metsässä rääkäisee vain närhi ja toisinaan korppi. Ikävyys meinaa vetää mielen matalaksi.
Mutta yhtäkkiä pihamaalla kävelee joku. Sähköauto yllättää hiljaisuudellaan koiratkin. Autosta purkautuu kolme iloista leipuria, kuusi litraa puuroa, paketti vehnäjauhoja, voita ja kahvia. Tehdään pikaiset esittelyt ja katsellaan, mikä kilahtelee portilla.
Saadaan Hokasta kaksi leipuria lisää sekä neljä litraa puuroa, iso säkki ruisjauhoja, munia ja vielä voita. Sydäntautiliiton ravinto-ohjeet pitää tänään hetkeksi unohtaa: voita on kolme pakettia ja suolaa saattaa mennä. Puuroakin on kaksitoista litraa.
Yhdessä tekeminen on mukavaa
Tuvan täyttää hyvin pian vilkas puheenporina. Harmaa ankeus alkaa olla tipotiessään. Toiset ovat tuttuja, toiset vieraita. Puheensorina käy hyvin piiraspeippojen sirkutuksesta, ja jokaisen sormet jo syyhyävät pulikan varteen.
Ja sitten ryhdytäänkin toimeen. Yksi on leiponut muutaman kerran, toinen joskus ja loput kerran. Litra kylmää vettä ja perään puoli kourallista suolaa. Ei se verenpaine yhden päivän herkuttelusta heilahda. Vähän vehnäjauhoja ja pikkuisen puuvispilällä vatkausta, jotta saadaan sitkoa. Muuten piirakanpohja on vaikea leipoa ja hajoaa. Ja sitten ruisjauhoja niin paljon, että taikinasta tulee leivottavaa. Emme laita öljyä taikinaan, vaikka Marttojen ohje niin neuvookin.
Taikina leivotaan laihan ranteen paksuisiksi pötkylöiksi. Ne siivutetaan veitsellä tasakokoisiksi kakkaroiksi, joista sitten ryhdytään ajelemaan pulikalla piirakanpohjia. Jollakin on olevinaan puikula, mutta sovimme sitten yhdessä, että puikula on peruna. Piirakankuoret ajellaan pulikalla.
Yhteinen malli löytyy
Pöydälle syntyy eri näköisiä piirakanpohjia. On neliskanttista, soikeaa, suikulaa ja pyöreää. Pöydän ääressä on pari kokeneempaa leipuria ja kohta ollaan kaikki sitä mieltä, että tavoittelemme mahdollisimman ohutta, pyöreähköä ja tasareunaista piirakanpohjaa.
Pulikan käyttö on tekniikkalaji. Sillä tehdään pyöriviä liikkeitä vain herkästi taikinaa painaen. Kohta korkkaamme kahdentoista litran puurovarantomme ja alamme levittää sitä piirakkapohjalle.
Tässä vaiheessa alkaa puurojen vertailu: laktoositon on punertavampaa kuin normaaliin maitoon tehty. Munaa kenenkään puurossa ei ole. Suolaa pitää olla sen verran, ettei piirakasta tule tuimaa (suolatonta).
Teemme vekittömiä ja avoimia
Kuorelle levitetään puuroa siten, että jää rypytysvaraa. Puuroa laitetaan ohuelti, jotta piirakka kypsyy hyvin uunissa. Ja sitten alkaa rypytys. Yksi aloittaa päästä, toinen keskeltä. Yksi käyttää keskisormea, toinen pikkurilliä ja kolmas nipistelee vekkejä. Ei vekkejä, koska ne palavat herkästi uunissa.
Toinen tekee avonaisen, yksi kuroo puuron taikinalla piiloon. Nopeasti syntyy yhteinen ymmärrys, että ainut oikea malli on avoin.
Prosessi muotoutuu
Puheenporina pöydän ympärillä vilkastuu, välillä pärskyy nauru. Piirakan tuotantoprosessi muotoutuu nopeasti omiin uomiinsa. Jokaisen vahvuudet löytyvät, ja työnjako syntyy itsestään.
Puolen päivän kieppeillä on jo syntynyt Soipukansaaren piirakkatalkoiden standardimalli, eikä kukaan tee enää omanlaisiaan. Ryhmässä on voimaa. Pöydän ympärillä syntyy niin tasalaatuisia piirakoita, että ne kelpaisivat Hokan joulutorillekin.
Paula Ruusupuro, Wilma Puukari, Päivi Puukari, Tarja Virmala, Rauni Romo ja Anne Kääriäinen
Uunin pitää olla tulikuuma
Ensimmäinen puurokattila on tyhjä ja piirakat vilahtavat uuniin. Kaksi pellillistä sähkö- ja yksi leivinuuniin. Uuni on kuin pätsi, mutta karjalanpiirakalle se sopii.
”Ne pittää rasakassa lämmössä paesttoo ne piirakat”, sanoi lieksalainen talouskoulun opettaja aikoinaan. Nykyistä sähköuunia on vaikea saada riittävän rasakaksi, mutta piirakat kypsyvät.
Uunin jälkeen on voitelupiste. Kattilassa on ehtaa voita eikä mitään maidolla jatkettua. Syödään oliiviöljyä jonain toisena päivänä. Piirakka voidellaan ympäriinsä ja laitetaan pyyhkeen alle pehmenemään.
Ruis ja voi on parasta
Sitten pidetään kahvitauko, maistetaan piirakoita ja puretaan uunin eteen syntynyttä peltisumaa. Kaksi uunia ei vedä niin paljoa kuin viidet kädet suoltavat. Lämpimät piirakat ovat suussa sulavia ja herkullisia. Ruis ja voi on ihanaa. Pitäkööt Ranskassa croissanttinsa ja Välimerellä oliiviöljynsä.
Ja sitten jatketaan. Kädet käyvät, pulikat suihkivat ja ryppyjä syntyy satamäärin – piirakoihin. Useiden tuntien uurastuksen jälkeen viimeisen puurokattilan pohja lopulta näkyy eikä yhtään kattilallista olisi enää kaivattukaan.
Kaikki 350 piirakkaa jaetaan porukan kesken ja leipurit häipyvät harmauteen nyssäkät kainaloissaan. Perästä kuului, että kotimiehetkin tykkäsivät. Olipa kiva päivä.
Kirjoitus on osa Kristiina Procope-Hietasen ja Tarja Virmalan joulublogisarjaa, joka jatkuu jouluun saakka.