Pirtin perinnepuisto on hyvin hoidettu paikka, jossa voi antautua muistojensa vietäväksi. Puisto on täynnä pensaita ja perennoja, jotka kasvoivat maatalojen pihoilla ennen vanhaan. Talonpoikaispioni viekoitteli minut muistelemaan talonpoikaa.
Tarja Virmala
Kesäaamuna, kun sininen oli vielä heleää ja vihreä tuoretta, kävelin Pirtin perinnepuistoon. Tuuli helisytteli hiljaa koivunoksia ja Puula kimalteli kevätkesän auringossa. Auringon valo taittui laineista ja siihen kohtaan syntyi timantti. Vuoden paras aika oli tässä.
Kuljin puiston käytäviä pitkin. Katselin kukkia ja pensaita. Ja niin kuin perinnepuistossa pitääkin, katosin muistoihin.
Akileijaa kasvoi mummolan ikkunan alla aivan mökinruusun vieressä. Se oli vaaleanpunaista. Kangasniemellä kävin hakemassa syvänsinisiä akileijoja Soipukan talon alapuolelta Unnukkalan kylässä.
Kuusikkometsä oli kaadettu muutamia vuosia sitten ja ihmettelimme, mitä syvänpuhuvan sinistä näkyi hakkuuaukealla. Kiipesimme katsomaan ja löysimme rinteestä suuria akileijapuskia vieri vierestä. Noukkimamme siemenet itivät seuraavana kesänä erinomaisesti.
Suomen tatarista juolahti mieleeni huvittava tapaus. Poljimme sukulaistytön kanssa maalaistalon pihamaata ympäri pyörillä. Tummat housut ja nahkasandaalit nousivat nurmikosta, mutta ylävartalo jäi piiloon. Vanha isäntä istui piiloutuneena Suomen tatar -pensaaseen. Hän joi salaa olutta – pulleasta ruskeasta puolen litran pullosta Lahden Sinistä.
Yllätimme hänet hellepäivänä itse teossa. Se oli kamalaa, sillä oluen juominen oli sopimatonta. Elettiin aikaa, jolloin kävin kauppa-autolta ostamassa samaiselle sedälle pillilupia. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, että kymmenvuotias ostaa tupakkaa.
Iriksiä eli Saksan kurjenmiekkoja, Papulan ruusua, suviruusua, tulikellukkaa, syreeneitä, kulleroita ja pikkusydäntä. Perinnepuistossa on mukava hengähtää kesken kauppareissun ja muistella, millaista elämä oli ennen.
Muistelu toi mieleen kesät, jolloin ahot olivat punaisenaan mansikkaa ja niityillä kasvoi mesimarjoja. Ajat, kun tienvieret olivat täynnä lehmiä ja kun heinäpellon kahvitauolla otettiin maitopullo villasukasta.
Talonpoikaispionista muistan talonpojan: sen rehdin, työtä pelkäämättömän miehen, joka on osallistunut hartiavoimin Suomen kehittämiseen. Hän on puurtanut kesät pitkää päivää säiden armoilla. Joskus viljaa ja heinää tuli, joskus ei.
Talonpoika ajoi valkoinen paita päällä Suomen hevosta ja niitti viikatteella heinää. Hän haisi joka päivä hielle, mutta keskiviikkoisin ja lauantaisin hän tuoksui puhtaalle, saunalle ja saunasaippualle. Talonpoika söi perunaa ja kastiketta, suolakalaa, ruisleipää ja voita sekä savotta-aikana ehtaa läskiä.
Konstailematon, vahvajuurinen, voimakkaan värinen ja kohtalainen lisääntymään. Talonpoikaispioni on sellainen ja talonpoika myös.
Talonpoika minun muistoissani on perikuva suomalaisesta miehestä, joka on rehellinen, raitis ja valmis kantamaan vastuun perheestään. Hän tekee kaikkensa, jotta omaisuus karttuisi, mutta ei riistä ketään.
Ilman talonpoikia emme olisi koskaan kansakuntana vaurastuneet ja nousseet kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi. Talonpojan rinnalla töitä teki hänen vertaisensa vaimo, jonka ansiot ovat yhtä arvokkaita kuin hänen miehensä.
Kiitos talonpojille ja heidän vaimoilleen! Kiitos talonpoikaispionille, joka pysäytti minut ajattelemaan asiaa.
Blogi on osa sarjaa, jossa valokuvaaja Kristiina Procope-Hietanen ja kirjoittaja Tarja Virmala kiertävät yhdessä Kangasniemen nähtävyyksiä.
Kristiina Procope-Hietanan 
Tarja Virmala