Maailma on paljastanut ikävät, ilkeät ja sotaisat kasvonsa. Haluaisin sulkea ne kokonaan pois. Alkukesän päivänä Ollinahossa se onnistuu. Olemme kuin herran kukkarossa kuuntelemassa kuovia ja kottaraista. Uppoamme neljäntoista sukupolven elämään tänään tuulisella mäenharjanteella.
Tarja Virmala
Suomi oli 1500-luvulla osa Ruotsin kuningaskuntaa. Ihmiset asuivat pienissä kylissä savupirteissään. He söivät ruis- tai ohraleipää, puuroa, kalaa ja naurista. Arki oli raskasta ja elämä lyhyt. Nälkä oli jatkuva vieras, ja luonto heilutti tahtipuikkoa. Noihin aikoihin Perttu Mikonpoika Hämäläinen alkoi asuttaa Ollinahoa.
Ollinahossa eletään vahvasti edelleen. Isäntäpari Maisa ja Tuomas kasvattaa karjaa ja pitää maatilamajoitusta. Heinäkuussa sunnuntaisin he paistavat vieraille ternimaitolettuja kesäkahvilassa. Pertun ja hänen jälkeensä tulleiden sukupolvien henget ovat läsnä hurmaavan maalaismiljöön pihapiirissä.
Omenapuu levittää siipiään
Puutarhan komein omenapuu levittää oksiaan laajalle. Sillä on lentoon lähtevän petolinnun hahmo. Aikojen saatossa puu on kasvatettu vaakasuuntaan. Siihen on vartettu useita lajikkeita perheomenapuuksi.
Tuomas on ohjannut sen kasvua saksilla tänäkin keväänä esi-isiltään saamansa ohjeen mukaisesti. ”Siitä on pystyttävä heittämään karvahattu läpi”, hän sanoo.
Kottarainen tykkää lehmistä
Vasikka tuijottaa ulos ikkunasta. Pihamaalla juoksentelee kaksi koiraa. Pitkäkarvainen kissa puskee jalkaani ja toinen istuu talon portailla. Pihapuiden pöntöissä pesivät kottaraiset. Edellisestä kohtaamisestani tuon peltolinnun kanssa on vuosikymmeniä. Saman verran aikaa on siitä, kun olen hengittänyt vahvaa lehmänlannan hajua. Ne kuuluvatkin yhteen – naudat ja kottaraiset.
Lehmä hidastaa
Lehmät seisoskelevat navetan päässä. Ovat vain siinä, heilauttavat häntäänsä ja seistä töllistelevät. Yksi märehtii laiskasti. Arvojärjestyksessä ensimmäinen, vanhin, seisoo edellä. Kukaan ei kävele sen ohi.
Lehmät sulkevat silmiään verkkaan ja antavat kesäauringon paistaa nahkaansa. Niissä asuu rauha ja tyyneys, hitaus ja paikallaan olo. Ei ole muuta kuin tämä hetki.
”Meillä on nykymittapuun mukaan pienehkö, yhden lypsyrobotin navetta. Se pystyy hoitamaan kuudenkymmenen lypsävän lehmän karjan”, kertoo Tuomas. Hän on perehtynyt karjan jalostukseen ja hoitaa sitä pitkäjänteisesti lehmän elämänlaatua kunnioittaen.
Riihessä aika seisahtuu
Vanhassa riihessä väijyy savun tuoksu. Joku neljästätoista isännästä on ollut riihtä rakentamassa. Koneita oli vähän, mutta miehiä paljon. Kuulen korvissani varstan jyskeen. Jokapäiväinen leipä oli rankan uurastuksen takana. Ja jos luonto oli armoton, sitä tuli niukalti. Nälkävuodet kiduttiin täälläkin.
Mustilla seinillä roikkuu Tuomaksen ottamia valokuvia. Isännän ylpeydessä lehmä seisoo talvi-illassa taustallaan täysikuu. Pöydällä tyttären taideteoksessa täyttyy monen ihmisen vaiettu toive. Se kannustaa astumaan takaisin päivänvaloon.
Elämä vaati voimia
Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Väinö Linnan lause saa uutta syvyyttä, kun otan kuokan käteeni. Se on aikalaisillemme liian raskas. Seinällä on sirppejä, sahoja, tukkipihtejä, vesureita, justeeri, kirveitä ja monia nimettömäksi jääviä työkaluja. Niillä on viety talon elämää otsa hiessä eteenpäin.
Oulunkylästä Ollinahoon
Tuomas ja Maisa asuivat Helsingin Oulunkylässä, mutta tekivät 12 vuotta sitten elämänmuutoksen: muuttivat Ollinahoon. Maalaismiljöö, rauha, lehmät laitumella ja vuodenaikojen kierron seuraaminen veivät voiton pääkaupungin hulinasta.
”Opiskeltiin Muuruvedellä Savon aikuis- ja ammattiopistossa maatalousalaa ja päätettiin sitten muuttaa tänne Ollinahoa jatkamaan. Harjoiteltiin ensin Tuomaksen vanhempien kanssa samassa taloudessa tilanpitoa. Ja sitten päätös oli selvä”, Maisa kertoo ja pitää joriiniruukkua sylissään. Nostan hattua ja viherrän.
Uunijuustoa ja raparperihilloketta
Maisa ja Tuomas tarjoavat meille harvinaista herkkua: ternimaidosta tehtyä uunijuustoa ja tyttären eilen tekemää raparperihilloketta. Raparperi antaa sopivasti potkua paistuneelle juustomaidolle.
Piipahdamme ajatuksissamme savutuvan aikaan, kun katselemme tummuneita hirsiä nyt avarassa ja valoisassa tuvassa. Jossain nurkassa poljettiin rukkia, ommeltiin kinnasneulalla kädenlämmikettä, kirjailtiin liinavaatteita, vuoltiin työkaluja… Elämä oli selviytymistä, ei viihdettä. Mieleen läikähtää syvä kunnioitus aiempien sukupolvien työlle.
Ja kunnioitus on vähintään yhtä suuri Maisalle ja Tuomakselle hienosta elämän valinnasta! Ollinaho on heidät ansainnut.
Blogi on osa valokuvaaja Kristiina Procope-Hietasen ja kirjoittaja Tarja Virmalan sarjaa, jossa he kiertävät yhdessä Kangasniemeä.
Tarja Virmala
teksti
Kristiina Procope-Hietanen
kuvat
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.