Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Se huomattiin, kun tartuttiin monen kymmenen vuoden jälkeen hankoon ja luotiin heinää seipäälle. Kiitos Suville tästä nostalgiatuokiosta!
Tarja Virmala
Hellekausi oli juuri tuloillaan, kun ajelimme Pirkko Pennalan kanssa Makkolaan päin. Tien varret olivat täynnä kukkia ja suorastaan sinisenään kissankelloja. Meitä vähän jännitti, sillä olimme matkalla heinätöihin. Siitä, kun nostimme heinää hangolla seipäille, oli aikaa monta kymmentä vuotta.
Hevosille heinää
Toukolan kylätalon jälkeen kaarrettiin oikealle ja pian oltiin perillä. Tien varressa odottivat koko homman motivaattorit: ruskea suomenhevostamma Terttunen ja valkoinen eestinhevosruuna Vipsi.
Pihamaalla tuoksui niitetty heinä, ilma oli kuuma ja paarmat pörräsivät ympärillä. Koossa olivat siis kaikki heinätyksen sivuherkut.
Pellolta saapui talon emäntä, Suvi Vesanen. Hän oli kuulutellut talkoolaisia Kangasniemen puskaradiossa somessa ja me tartuimme tarjoukseen. Suvi tarjosi nostalgiaa, ruokaa ja saunan – romantiikasta ei ollut takuita.
Heinät seipäälle
Pellon reunassa seisoi valkoinen David Brown. Sen lavalla oli heinäseipäitä ja tappilaatikko löytyi tallista.
– Nämähän ovat sujakoita, pyöreitä ja sileäpintaisia seipäitä. Olen nähnyt täällä Savossa myös neliskanttisia sahalla sahattuja, sanoin Pirkolle.
Iskimme rautakangen heinäluo’on viereen maahan ja se kumahti tietysti kiveen. Niitä riittää savolaisessa pellossa. Talon emäntä muisteli, ettei hänen synnyinseudullaan Pirkanmaalla kivet sillä lailla kankeen kolahdelleet.
Seiväs saatiin pystyyn, poljettiin vielä tiukkaan kantapäällä, alin tappi paikoilleen ja sitten ryhdyimme nostamaan heinää seipäille. Se oli jo auringossa hyvän verran kuivahtanutta. Vanhojen oppien mukaan heinätukko nostettiin seipäälle niin, että se jäi reunastaan kiinni. Tämä heinä oli sen verran lyhyttä, että mummolan neuvoja jouduttiin soveltamaan ja laittamaan tukko aika lailla keskeltä.
Hattu päähän, ettei vesi valu
Toinen tappi laitettiin paikalleen ja päälle muutama hangollinen heinää kolmanteen tapin reikään saakka. Heinä piti jättää seipääseen löyhästi junttaamatta, jota se kuivaa kunnolla. Tappi reikään, seiväs täyteen ja päällimmäiseksi hattu. Seiväs ei saanut jäädä näkyviin, sillä
mahdollisen sateen sattuessa vesi valuisi sitä pitkin sisään. Hatun päältä se kulkisi kylkiä pitkin alas.
Ennen oli erilaista
Paarmoja huidellessa, hien valuessa ja heinän tuoksuessa mieleen tulvahtivat teiniaikojen kesät. Silloin mentiin maalle serkkujen luokse heti, kun kesäloma alkoi. Heinän seivästyksen osallistuttiin aina. Paalaimia ei ollut ja kaikki heinä pistettiin seipäälle.
Noina aikoina heinätys oli aikamoista arpapeliä. Sääennusteet olivat epätarkkoja ja vain muutamalle päivälle eteenpäin. Meteorologit liimailivat paperisia symboleja karttoihin eikä satelliitteja ollut.
Hassua, että kaupunkilaisserkulla on heinänteosta romanttiset muistot. Talon omilla lapsilla enemmän ikävät: päivät olivat pitkiä, paarmat purivat, iho paloi, hiki valui, suola kirveli ladossa kinttuja. Minä muistan vain ihanat aurinkoiset päivät, heinän tuoksun, hevosen heiluvan hännän, hevoskärryn, haravakoneen kovan istuimen ja kankeat ohjakset.
Maaseutu on hienoa
Pois lähtiessä tunnen haikeutta. Vilkaisen pihapiiriä: latoa, puutarhaa, tallia, hevosaitausta, perennapenkkejä, keltaista taloa ja hevosia. Muistan työuran ahtaat parkkihallit, säntäilevät hörhöt, liikenneruuhkat, täydet junat, kiireen ja aikataulut. Jos aloittaisin tällä elämänkokemuksella uraani nyt, valitsisin toisin.
Kiitos Suvi!
teksti Tarja Virmala
kuvat Pirkko Pennala, Tarja Virmala
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.