Puula on hieno järvi. Se on kirkas ja karu, täynnä upeita kallioita, raukkeja ja rantoja. Parhaiten sen pääsee kokemaan soutaen ja meloen: olet lähempänä luontoa.
Tarja Virmala
Kallio tuntui jalkapohjaan vielä päivänpaisteessa kuumenneelta. Aurinko oli siirtynyt ja lämmittämisen rajan alapuolelle. Se antoi vain valoa. Neljän metrin päässä solahti lintu ylös veden pintaan. Sen nokka oli terävä kuin stiletti.
Lintu raotti nokkaansa, antoi mustan, vahvan kurkkunsa laulaa ja huusi: ”K-u-i-i-i-k-k-a-a-a…. k-u-i-i-i-k-k-a-a-a…” Selkäpiissäni värähti. Kuikan huuto oli komea, mutta näin läheltä kuultuna se tuntui sisuksissa saakka.
Lintu jatkoi matkaansa Kaiskonselän suuntaan ja pullahti pian taas umpisukkeluksiin. Joku kala saattoi saada tikarista ja päästä hengestään.
Illansuu Uitonniemessä
Laavun seinällä oli kattila, paistinpannu ja muutama lusikka. Kukaan ei ollut polttanut tänään tulta, sillä tulisija oli aivan kylmä. Taivas lännessä oli valmis ottamaan auringon syliinsä ja pudottamaan sen muutaman tunnin päästä piiloon metsän taakse.
Istuimme laavulla, hörppäsimme juotavaa ja söimme eväsleipiä. Oli hiljaista. Vesillä ei näkynyt ketään, mökit vastarannalla vaikuttivat autioilta. Kesäinen, tyyni ja lämmin järvi oli aivan vailla ihailijoita.
Matsutakeja mäntyjen juurella
Nousimme kajakkeihin ja suuntasimme Puulansalmea kohti. Järvi oli peili ja seutu vaiti. Saattoi melkein kuulla, kuinka matsutaket, tuoksuvalmustakat, kasvoivat rantakallioilla mäntyjen juurella.
Kiviset kapeikot ovat vaarallisia
Olimme lähteneet Soipukansaaresta lämpimässä iltapäivän auringossa. Syyskuuta oli kulunut jo monta päivää eikä melontaliivin alle tarvinnut kuin lyhythihaisen teepaidan.
Hölönselällä oli vastatuuli. Kiersimme sen Ison ja Pienen Eräsaaren takaa ja pujottelimme niiden takana olevissa kivikoissa. Olin jo oppinut tuntemaan Puulalta monta kapeikkoa, jotka olivat kivien täyttämiä. Talvella ne olivat vaarallisia, sillä jää on niissä ohutta ja helposti särkyvää. Muutama vuosi sitten putosin kivisessä kapeikossa jäihin, vaikka autot ajelivat selillä.
Etelätuuli laantui Puulansalon metsiin. Niiden suojassa Puulansalmella järven pinta oli peilityyni. Sen pinnassa ei ollut elon värettäkään. Vesi näytti kauempana salmella mustalta, vaikka sehän oli kirkasta ja läpinäkyvää.
Vaaleanpunaisia lumpeita
Käännyimme salmen päässä kohti pohjoista ja sen jälkeen itään. Pujahdimme Hösänlahden suojaan ja katselimme mökkirivistöä. Täällähän oli taajama. Muutamalla mökillä ei ollut käyty vuosikausiin.
Rannassa kasvoi vaaleanpunaisia lumpeita. Osa niistä oli hentoja väriltään, osa melkein pinkkejä. Luonto oli antanut niille eri määrän punaista väriainetta.
Kalliot herättävät kunnioitusta
Jatkoimme Syvänlahdenniemen rantaa pitkin Pienisyvälle. Ihailimme jylhiä, taivasta kohti nousevia kallioita. Maan muodot täällä olivat kunnioitusta herättäviä. En haluaisi olla ukonilmalla tuon kallion juurella.
Puula oli antanut taas tällä retkellä parastaan: hiljaisuutta, karuja kallioita, hentoja ja herkkiä kukkia, kypsää menneen kesän vehreyttä hetkenä, jolloin ruskan värit eivät vielä olleet ottaneet valtaa. Kesäkuun alussa Puula olisi taas aivan eri värinen.
Saavuimme takaisin perille, kun aurinko enää pilkisteli metsän takaa. Vesi näytti entistä mustemmalta. Jossain kurahti kuikka. Mitään muuta ei kuulunut. Olimme taas yhtä hienoa kokemusta rikkaampia.
Teksti Tarja Virmala
Kuvat Sirpa Malinen
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.