Kangasniemi on kaunista seutua. Se on vehmasta, vihreää ja kasvustoltaan rehevää. Kaiken kruunaa tietenkin karu ja kivineen arvaamaton upea Puula.
Tarja Virmala
Mökkikuume iski 27 vuotta sitten. ”Minä en halua mökkiä”, sanoi mieheni. Hän jatkoi kuitenkin puolen minuutin päästä. ”Paitsi, jos se löytyy Kangasniemeltä.”
Kangasniemi – ai niin, se kunta, mikä alkaa siitä Kortesalmen sillan tuolta puolen matkalla Lieksaan. Ja se, missä on se hieno vesinäkymä siinä sillalla. Se kirkkokin on komea.
Selasin takapenkillä kiinteistövälittäjien yhteystietoja. ”Ei meillä ole mitään, eikä meilläkään ole mitään mökkiä myynnissä.” Kenelläkään ei ollut missään säällisen matkan etäisyydellä mökkiä myynnissä.
Pelastus Keltaisesta Pörssistä
Kolmetoistavuotias poikani kehotti minua ostamaan Keltaisen Pörssin. Siilinjärven Kesoililta nappasin sen kainalooni ja jatkoin takapenkillä mökin hakua. Kangasniemellä oli myytävänä mökki!
Muistan ne jalansijat, millä seisoin ja päätin, ettei tätä ainakaan, vaikka kuinka olikin Kangasniemellä. Hirveä ryteikkö! Kävelin järven rantaan, istahdin jään siirtämälle laiturille. Aurinko paistoi vastarannalta lounaasta ja näin monen metrin syvyyteen. Jokainen noista senteistä käänsi ajatukseni uuteen asentoon. Kaikki, mikä ei ollut kohdallaan oli muutettavissa ja kaikki mikä ei ollut muutettavissa oli kohdallaan.
Kuikka vei sydämen
Soudin oikealle. Tulin upealle lummelammikolle, joka jatkui kapeana väylänä viehättävän vanhan sillan alta. Tervalepät olivat kypsän vihreitä. Joutsenet lipuivat kauempana vasten vehmasta saarta.
Kuikka kiljui kirkkaalla äänellä. Huuto kimposi jyrkkinä nousevista kallioista vastarannalle ja palasi takaisin. Se huusi syvälle mökkinälkäiseen sieluuni.
Nuorten kuikkien lauma melskasi Mannisen lahdella. Siellä oli ilmiselvästi bileet menossa. Laskin ne kaikki ja päädyin kahteenkymmeneenviiteen. Olin aina tuntenut suurta sympatiaa alkukantaista kuikkaa kohtaan. Minun aikaisemmilla järvilläni oli vain sorsia ja silkkiuikkuja. Kuikan huuto ei ollut koskaan vielä unestani herättänyt.
Upeat saaret ja raukit
Kävelin läheisen saaren rannassa kullassa hohtavalla hiekalla ja annoin pehmeän veden huljutella jalkojani. Luodolla kirkuivat lokit, härkälintu rääkyi jossain ja järven selkä oli sinistäkin sinisempää.
Soudin niemen taakse. Siellä etelään katsoi jylhän kivinen miehen profiili. Vahva ja korkea otsa, rouhea leuka. Sillä raukilla oli melkoisen tuima ilme kasvoillaan.
Olin löytänyt aarteen: tarkoin varjellun salaisuuden, jota kutsuttiin Puulaksi.
Kangasniemi on hieno vesillä ja mailla
Liki kolmenkymmenen vuoden aikana olen kolunnut Puulaa soutaen ja meloen ristiin rastiin. Olen lipunut kapeikoissa, kolisutellut kiviä, noussut syömään eväitä laakeille kallioille ja uinut hikeä pois Puulan puhtaassa vedessä.
Olen seikkaillut Kangasniemellä myös polkupyörällä, äheltänyt sen mäkiä ylös ja huristellut niitä alas. Olen nuuhkinut metsämansikan tuoksua, pysähtynyt katselemaan valkolehdokkeja ja ollut nenälläni mustatorvisienimatoissa.
Onneksi hän lisäsi: ”Paitsi, jos se löytyy Kangasniemeltä.”
Blogi on osa valokuvaaja Kristiina Procope-Hietasen ja kirjoittaja Tarja Virmalan kesäsarjaa, jossa he kiertävät yhdessä Kangasniemeä.
Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.