Harrastusten viemää

Hyvin pian huomasin, kuinka hyvät olosuhteet Kangasniemellä on lasten harrastaa

Anita Laitinen

Miten minusta tuli kangasniemeläinen? Se tuttu tarina – miehen mukana. Minun juurtumiseni Kangasniemelle alkoi Lapaskankaalta yli 40 vuotta sitten. En tiennyt paikkakunnasta juuri mitään, ja aluksi tuntui oudolta, ihmiset tunsivat toisensa niin laajasti. Myöhemmin huomasin, kuinka se helpotti asioiden hoitoa. Muistan, kun menin ensimmäistä kertaa Ikosen tavarataloon ostoksille, myyjät alkoivat lihatiskin takana sipistä ja supista. Kuulin, kuinka myyjä sanoi toiselle: ”toi on se Hannun puoliso”. Alkoi jopa vähän ahdistaa: miten ihmeessä he minut tunnistivat? Pari kuukautta paikkakunnalla asuttuani sain postikortin, jossa ei ollut osoitetietona muuta kuin Vihikangas, Kangasniemi sekä nimeni. Kortti oli postilaatikossamme, vaikka asuimme Lapaskankaalla. Postinjakaja siis tiesi kuka olen ja missä asun. Perin outoa!

Vuodet vierivät, saimme kolme lasta ja Lapaskangaskin vaihtui 1980-luvun lopulla Vihinkankaaseen, kun rakensimme omakotitalon Otto Mannisen tielle. Kaikki kolme lastamme innostuivat joukkueurheilusta, ja se tie vei minut kesäisin jalkapallokentän laidalle ja talvisin kaukalon reunalle. Sain ystäviä, joiden kanssa jaoimme lastemme harrastuksesta tullutta riemua ja iloa. Hyvin pian huomasin, kuinka hyvät olosuhteet Kangasniemellä on lasten harrastaa.

Poika pelasi jalkapalloa, ja ringette vei lopulta tyttäriemme sydämen ja niin minunkin. Harjoitukset ja pelit pelattiin luonnonjäillä ja se asetti omat haasteensa ja toimintaa pystyttiin järjestämään vähän säästä riippuen. Siirtyminen luonnonjäältä tekojäälle oli melko harppaus, ja samalla heräsi toivo, jospa mekin saataisiin Kangasniemelle jäähalli. Ilta toisensa perään paikalle ilmaantui ahkeria talkoolaisia ja muutaman vuoden sitkeän uurastuksen jälkeen haaveesta tuli totta, kun jäähalli lopulta valmistui pitkälti talkoovoimin. Siitä ollaan ylpeitä!

Lasten pelireissut ja turnaukset pyörittivät meitä ympäri Suomea. Pelit pelattiin viikonloppuisin ja aina ei ollut fiilis korkealla, kun kello soi aamukolmelta ja aloin tekemään eväitä ringettereissua varten.
Kipakassa pakkasessa aamu neljältä pakattiin varusteet Kaunein kunta- bussiin, Kösä ratin taakse ja matkaan. Lähes unissaan olevat tytöt valloittivat aina bussin takaosan, ja me mukaan lähteneet aikuiset istahdimme etuosaan. Tytöt yrittivät jatkaa uniaan ja sehän onnistui ainoastaan kuulokkeet korvilla, sen verran kova naurun remakka raikui bussin etuosassa. Meillä aikuisilla oli hyvä henki. Jaoimme tyttöjen ilot ja surut yhdessä; olimme iso ringetteperhe. Voi niitä aikoja! 

Lapset kasvoivat, ja oli aika päästää irti joukkueista joiden kanssa olin viettänyt yli 20 vuotta kesät ja talvet toimien huoltajana ja joukkueenjohtajana, ja tärkeimpää unohtamatta: pelaajan äitinä. Se harrastus vei paljon aikaa, mutta toimiminen lasten ja nuorten kanssa oli antoisaa. Silloisista lapsista on kasvanut äitejä ja isiä, jotka kuskaavat nyt omia lapsiaan jalkapalloon sekä ringetteen ja me – lähes samat tyypit Kösän bussista –  istumme jäähallin katsomossa mummoina ja pappoina kannustamassa ja hurraamassa. 

• 

KaPassa toimimisen päätyttyä vapaa-ajassa oli iso, tyhjä aukko. Mitäs nyt? Uusi mielenkiinnon kohde löytyi lähempää kuin olisin arvannutkaan. Taloamme rakentaessa en ollut yhtään kiinnostunut puutarhan hoidosta, mutta sitten se kipinä iski: alkoi myllääminen mullan kanssa. Helmikuussa alkaa esikasvatus ja lokakuussa kerätään viimeiset sadon rippeet.

• 

• 

• 

• 

Puutarhaystävät ovat ihan omaa luokkaansa. Vain he ymmärtävät toisiaan ja toistensa intohimon eri kasveihin ja kasvatukseen. Kun kasvien jakaminen ja uusien lajikkeiden kerääminen lähti niin sanotusti lapasesta, ja kasveja alkoi olla yli oman tarpeen, aloin jakamaan niitä ystäville.
Kun heidän kiintiönsä tuli täyteen, enkä raaskinut heittää kasveja kompostiin, löysin Kangasniemen pihatarhurit, jossa oli saman henkistä porukkaa.  Keväinen kasvienvaihtopäivä on loisto juttu: siellä perennat ja puskat vaihtavat omistajaa ja aina löytyy jotain, mitä omassa puutarhassa ei vielä ole. Vierailemme toisten puutarhoissa, joista ammennan uusia ideoita. Saattaa olla, että mukaan saan pienen taimen, jota sitten vaalin ja hellin.

 Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.