Julkaistu: 11.7.2022

Epätoivoa, rakkuloita, kramppeja ja onnen täyttymys

Sormia kiristää. Airoa on vaikea edes koskea. Niska on kenossa vasemmalle, ja takapuolessa soivat kaikki lihasten säikeet. Mutta kesäilta on upea ja Saimaan rannat komeita. Viiden tunnin uurastus päättyy viimein soutustadionille, ja Puulan Kävijät vetävät viimeisen kisavedon maaliviivan yli. Ilmoille karkaa onnellinen helpotuksen huokaus.

Tarja Virmala

Joskus viime kesänä Reijo Hokkanen päätti, että Puulan Kävijät soutavat tänä kesänä Partalansaaren ympäri Sulkavalla. Hänelle itselleen se tarkoittaisi soutuneuvoksen arvonimeä eli kymmenettä kertaa.

Reijon silmissä siinsi Sulkavan soutustadion ja se uskomaton maaliviivan ylitys, joka tuntuu joka kerta niin hienolta. Hän kysyi tiistain iltasoudussa Päivi Puukarilta: ”Lähdetäänkö vuoden päästä Sulkavalle?” Päivi vastaa, että lähdetään.

Muutaman keskustelun jälkeen alkaa joukkueessa olla jo perusporukka valmiina.

Harjoittelu alkaa toukokuussa

Suunnitteluryhmä kokoontui ennen jäiden lähtöä ja sopi työnjaosta. Ensimmäiset harjoitukset alkoivat heti, kun Puula velloi jäistä vapaana. Joka torstai-ilta kello kuusi kokoonnuimme Luotsirannalla ja lähdimme vesille.

Monien vaiheiden jälkeen joukkue oli koossa. Viime hetkellä soitimme varalle lupautuneille: ”Nyt kuule sun tarttis sitten lähteä…” Vielä viimeisenä iltana vajaa vuorokausi ennen starttia soitettiin yksi varamiessoitto: ”Pääsetkö huomenna aamupäivän aikana lähtemään.”

Tykki pamahtaa ja mennään

Ja sitten tulee se hetki, kun tykki Hakovirralla jysähtää. Lähdemme soutamaan rivakkaa tahtia soutustadionia kohti tietäen, että ilta on jo pitkällä, kun kylän kirkon torni viimein näkyy.

Alkumatka menee reipasta vauhtia. Neljänneksen jälkeen ajattelen, että sama vielä ja olemme puolessa välissä. Kietävälän lossilta käännyttäisiin maalia kohti. Siinä vaiheessa hevonenkin alkaa juosta reippaammin kotipihaa päin.

Sulkavansoutu ei ole mikään sunnuntaisoutelu. Aikaa kuluu useita tunteja ja tuntemukset matkan varrella vaihtelevat. Jo neljännesmatkan, viidentoista kilometrin jälkeen, tulee ensimmäinen epätoivon ajatus. ”Ei oikeasti! Vielä yli neljä tuntia tätä, vaikka takapuoli soi jo ja sormet alkavat heltyä.

Välineitä hajoaa

Hieman puolenvälin jälkeen menee tahtisoutajan penkki rikki. Minuutteja kuluu korjatessa, ja moni vene soutaa ohi. Jälkeenpäin huomaan, että välinerikot saivat aikaan pienen henkisen katkeamisen.

Mutta sitten matka jatkuu, kunnes keulassa hajoaa toinen penkki. Vene kulkee, mutta yksi airo on pystyssä jonkin aikaa.

Joka paikkaan koskee

Viimeiset viisitoistakilometriä ovat tuskien taival. Suolatabletit kulkevat soutajalta toiselle. Sormetkin kramppaavat. Jollakin on pissihätä. Ei uskalla enää juoda, vaikka suuta kuivaa.

Muutama naisporukka soutaa ohi. Huutavat mennessään: ”Ei teilläkään näytä mihkään kiire olevan.”

Loppusuoran taistelua

Sitten ryhdistäydymme pikkuspurteilla. Vedämme kymmenen napakkaa vetoa aina, kun vauhti tuntuu laantuvan. Voimakkaat vedot ja rapsakka liikehdintä tuo uutta virtaa kehoon ja elvyttää rääkättyä kehoa.

– Joko kirkko näkyy?

– Ei vielä, kohta näkyy¨.

Ja sitten perämies huutaa: kirkon torni näkyvissä! Me teimme sen! Vain muutamia minuutteja airon kiskontaa. Ihan kohta voi nousta seisomaan ja oikaista jalat. Kävely tuntuu taatusti ihanalta! Jokainen aironveto vie venettä lähemmäs maalia. Jaksaa, jaksaa.

Tätä on odotettu: maali!

Selostajaa kertoo, että maaliin saapuu Puulan Kävijöiden vene. Aika 5.11.40. Ja me ajattelimme vielä viikko sitten, että alle kuuden tunnin pääseminenkin tuntuu haasteelta. Vaihdoimme istumajärjestystä viime tingassa ja saimme veneen liukumaan paremmin.

Hoipertelemme kangerrellen pois veneestä. Tukea on otettava reunoilta, koska pystyssä pysyminen ei ole lainkaan varmaa. Jalka ei tahdo nousta laidan yli. Käsiä kirveltää. Takapuoli viiden tunnin möyhennyksen jälkeen arka. Selkää on vaikea saada suoraksi.

Sääret ovat penkinrasvassa ja naamassakin on musta sotamaalaus. Hiki haisee, suola narisee hampaissa ja iltatuuli tuntuu kirpakalta märkää ihoa pyyhkiessään.

Mutta mieli – se on taivaissa, jonne endorfiinit ovat sen lennättäneet. Me teimme sen! Me – Puulan Kävijät!

Kiitämme kaikkia niitä, jotka tekivät retkestämme mahdollisen: Tulla, Tehomet, OP Kangasniemi, PTA-putki Hanakat, K-Rauta, K-Market Puulantori, Puula Tours, Tokmanni, Kangasniemen kunta ja Veikon Kone.

Joukkueessa soutivat Leena Hokkanen, Reijo Hokkanen, Kai Laitinen, Johan Konttinen, Sirpa Malinen, Matti Mieskolainen, Pirkko Pennala, Pauli Pullinen, Päivi Puukari, Anastasia Potakhina, Kauko Romo, Jukka Tanttu, Tarja Virmala ja Ville Virmala, perämiehenä Jouni Pynnönen.

Tarja Virmala

on Kangasniemen mökkiasukas

Blogissa kangasniemeläiset kertovat elosta ja olosta Kangasniemellä.
Jos haluat kertoa oman tarinasi, ota yhteyttä
Paula Ruusupuroon, paula.ruusupuro@kangasniemi.fi.
Kirjoitus voi koskea vaikkapa yhtä päivää, viikkoa, kokonaista vuotta tai vain yhtä tärkeää hetkeä, joka tekee kirjoittajan onnelliseksi.
Tarinat julkaistaan joko kuvan kanssa tai ilman.